Shintolaisuus on Japanin sykkivä sydän
Shintolaisuus on Japanin sykkivä sydän
Ilmari Vesterisen uudessa kirjassa matkataan Japanin kansallisuskonnon mytologisesti rikkaaseen maailmaan
”Japanilaiset eivät oikeastaan harjoita uskontoa, he elävät sitä”, sanoo shintolaisuuteen perehtynyt emeritusprofessori Ilmari Vesterinen. Hänen uusi tietoteoksensa Shintolaisuus (Gaudeamus 2012) on kiehtova matka Japanin vanhakantaisen kansallisuskonnon mytologisesti rikkaaseen maailmaan, johon kuuluvat esivanhempien, sankarien ja suurmiesten palvonta, rituaalisen puhtauden vaatimus, moninaiset uhritoimitukset, rukoukset, pyhiinvaellukset, taide ja kauneus.
”Shintolaisuuden sielu on sen moninaisuudessa”, Vesterinen sanoo. ”Siinä elävät voimakkaina animismi ja luonnon kunnioittaminen: uskotaan, että kasvi, puu, kiviröykkiö tai kokonainen vuori on personoitu jumala, kami, tai että siinä asustaa isäntähenki.”
Shintolaisuudessa ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä kanonisoitunutta oppia. Osin tämän vuoksi se ei ole kyennyt estämään muiden uskontojen leviämistä Japaniin. Vesterinen käsittelee kirjassaan myös esimerkiksi buddhalaisuutta ja shamanismia. ”Yhden uskonnon ymmärtäminen vaatii myös toisten uskontojen ymmärtämistä.”
”Kalastajat ja riisinviljelijät eivät tee eroa uskontojen välillä, eivätkä he pohdi sitä, mikä kuuluu shintolaisuuteen, mikä buddhalaisuuteen, mikä on vanhaa kansanuskoa, kungfutselaisuutta tai taolaisuutta. Arjessa tehdään niin kuin on tehty aina.”
”Shintolaisuus on kiistaton rakenneosa yhteiskunnassaan. Yhdessä buddhalaisuuden kanssa se antaa japanilaiselle käsitejärjestelmän, jonka pohjalta hän voi määritellä itsensä japanilaiseksi. Shintolaisuus – enemmän kuin buddhalaisuus – sekä kieli ja kirjoitus yhdistävät japanilaisen toisiin japanilaisiin. Kun on synnytty Japanin saarilla, kun palvotaan shintolaisia jumalia ja käydään pyhäkössä, ja kun puhutaan ja kirjoitetaan japania, ollaan Japanin ytimessä.”
Otteita teoksesta:
”Zeniläiset opit ovat vaikuttaneet paljon Japanin kulttuuriin. (---) Erittäin hyvin vaikutus näkyy vieläkin nō-teatterissa, joka tosin sai alkunsa jo esoteerisestä buddhismista. Vasta zen nosti sen täyteen kukoistukseen. Näkyvinä huippuina ovat myös askeettiset kivipuutarhat, joissa tyynen hiekkameren keskeltä nousee kivi tai kaksi ajamaan turhanaikaiset ajatukset mielestä. Myös teenjuonti kohosi arkipäiväisestä tapahtumasta taiteeksi, uskonnolliseksi symboliksi ja filosofiaksi.”
”Luonto on näytellyt ja näyttelee yhä keskeistä osaa japanilaisten uskonnollisessa elämässä. Japanilaisten jumalia, jumaluuksia ja henkiolentoja tarkoittava käsite kami on sangen väljä: Keisareita ja korkea-arvoisia ihmisiä pidetään jumalten jälkeläisinä, jopa kameina. Muutamia vuoria, jokia ja puita pidetään kameina. Kuolleita pidetään joko buddhalaisina hotokeina tai kameina. Jumalat ja ihmiset eivät Japanissa ole siis erillään toisistaan vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa.”
”[Shintolaisuuden] voima on kahdessa seikassa: yhteisöllisyydessä, mikä tulee ilmi juuri juhlissa, ja perinteellisyydessä. Juhlat, matsurit, ovat tilaisuuksia, joihin kaikki kynnelle kykenevät ottavat osaa. Kaikkialla runsaina versovat matsurit ovat kansanomaisia, muinaisiin aikoihin palautuvia tilaisuuksia, joissa on säilynyt paljon vanhaa.”
”Kirjauskonnot ovat levinneet juuri pyhien kirjojensa ansiosta, mutta shintolaisuudessa ei ole pyhiä tekstejä. Shintolaisia tapoja pitää kunniassa vain japanilainen ja vain japanilainen on shintolainen. Shintolaisuus on japanilaiselle elämisen taito, väline, jonka avulla pyritään selviämään arkipäivän ongelmista. Ikuisuuskysymykset kuuluvat muihin uskontoihin.”
**
Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus. Gaudeamus 2012.
FT Ilmari Vesterinen on Jyväskylän yliopiston kulttuuriantropologian emeritusprofessori ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän on kirjoittanut ja toimittanut useita teoksia kyläkulttuureista, vähemmistöistä ja monista antropologian erityiskysymyksistä.
Lisätietoa Gaudeamuksen sivuilta.
