Antti Karisto on kirjoittanut arjen ilmiöistä teoksen Yksi piano vai kymmenen lehmää?
Sokeroitu markkinaonni ei pelasta modernia ihmistä
Yleisutelias professori kirjoitti kirjan arjen ilmiöistä
Suomalaisten sata vuotta sitten Kanadan lounaiskolkkaan perustamaan Sointulan siirtokuntaan päätettiin hankkia piano. Pianoa noutamaan lähetetty siirtokunnan toinen johtohahmo päätyi kuitenkin ostamaan kymmenen lehmää. Kiistahan siitä syntyi: tuottaisiko lehmälauma hyvää elämää yhtä paljon kuin piano? Sosiaaligerontologian professori Antti Karisto aloittaa tästä kysymyksestä kirjoituskokoelmansa Yksi piano vai kymmenen lehmää? – Kirjoituksia arjen ilmiöistä (Gaudeamus 2010). Käsitykset hyvinvoinnista iskeytyvät nyky-yhteiskunnassa yhteen samaan tapaan kuin Sointulassa.
”Tutkijana olen pikemmin yleisutelias kuin johonkin kohteeseen uppoutunut spesialisti”, Karisto sanoo. Niinpä Yksi piano vai kymmenen lehmää -kirjan aiheet vaihtelevat elämysnälästä ja onnen etsinnästä kesämökkielämään, kelloihin ja kalentereihin, tupakantuskaan ja vanhuuden kammoon. ”Yhteistä on arjen ilmiöiden ihmettely, ankkureina aika ja paikka.
Kariston kirjan ytimessä on kysymys elämän arkisesta mielekkyydestä, hyvinvoinnista ja onnesta. Onnen markkinoistumista Karisto kirjoittaa kriittisesti. ”Hyvinvoinnilla tarkoitetaan nykyisin usein jonkinlaista ’kevytterveyttä’ ja siihen liittyvää mielihyvää. Sillä tarkoitetaan ihon iloja, ruumiillista nautintoa, itsensä hemmottelua, kehon kohentelua ja ulkonäköä – kaikkea sellaista, mitä saadaan kylpylöistä ja kauneuskirurgiasta.”
”Nykyisen onnellisuusbuumin hyvä puoli on se, että muutakin kuin aineellista elintasoa sentään ajatellaan. Meille markkinoitava onnen tiekartasto on kuitenkin täynnä oikoteiksi mainostettuja väyliä, joista monet saattavat osoittautua umpikujiksi. Onnen olemus on ohentunut sitä mukaa kuin siitä on innostuttu. Onnesta on tullut imelää. Se on kuin sokerista ja valkuaisvaahdosta valmistettua marenkia. Tai marsipaania, josta puuttuu elämän suola.”
Otteita teoksesta:
”Ranskan kielessä onni on bonheur, hyvä tunti. Suomalaisessa lähiöpubissa happy hour kestää kaksikin tuntia, mutta eipä taida oluen alennusmyynti taata onnea edes noiksi tunneiksi. Eikä onnen määrä kasva, vaikka ravintolassa istuisi pitempään ja joisi kalliimpaa kaljaa.”
”Ei pidä uskoa, jos joku väittää, että ennen vanhaan asiat olivat hyvin ja ihmisistä pidettiin huolta yhteisöissä, sillä entisaikojen yhteisöjä romantisoidaan rankasti. Unohdetaan kaikki se nöyryytys, jota 'kotihoitoon' huutokaupatut orvot tai kylänkiertolaisiksi, istukkaiksi, porstuaväeksi, syöttiläiksi tai kylänhuonoiksi haukutut vaivaiset ja vanhat saivat kokea.”
”Minusta vanha on kaunis sana, ja paheksutussa vanhuksessakin on jylhää komeutta. (/) Ellei lukija usko, tehdäänpä testi: kumpi on Hemingway-suomennoksen nimenä pätevämpi: 'Vanhus ja meri' vai 'Ikäihminen ja meri'?”
”Turhaan ei puhuta niistä, jotka ovat 'ajankäyttönsä herroja', sillä harvat kuuluvat tähän herrasväkeen. Yleensä me emme hallitse aikaa vaan aika hallitsee meitä. Pystymme vain vaimeaan vastarintaan esimerkiksi aikaa tuhlaamalla, ja siitä onkin tullut aikamme harrastus. Mitä kalliimmaksi aika käy, sitä makeammalta sen tuhlaaminen tuntuu.”
Kirjan tiedot:
Antti Karisto: Yksi piano vai kymmenen lehmää? Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Gaudeamus 2010.
Tekijä:
Antti Karisto on sosiaaligerontologian professori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on tutkinut terveyttä ja hyvinvointia, suomalaista yhteiskuntaa ja sen sosiaalipolitiikkaa, elämäntapoja ja kulttuuria, kaupunkikysymyksiä sekä väestön vanhenemista.
Lue lisää Gaudeaumuksen sivuilta.
