Tule perjantaina 19.2. klo 13.00 Vanhalle kuuntelemaan keskustelua raportin teemoista.

Mukana Worldwatch-instituutista Maailman tila 2010 -projektin johtaja Erik Assadourian, Katri Merikallio (Suomen Kuvalehti), Satu Hassi (Euroopan parlamentti), Sirpa Pietikäinen (Euroopan parlamentti), Karoliina Auvinen (WWF), Mikko Rask (Kuluttajatutkimuskeskus), Dodo ry., Eija Koski (Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus) ja Outi Honkatukia (Valtiovarainministeriö).

Tilaisuuden järjestävät Gaudeamus, Helsingin yliopiston alumniyhdistys ja Kuluttajatutkimuskeskus

Millaista on työelämävaiheen jälkeen koittava ”kolmas elämä”, jota eläkeikäiset elävät? Dosentti Ilka Haarni perehtyi aktiivisten eläkeläisten arkeen etnografisen tutkimuksen keinoin. Hän seurasi eläkeläisten yhdistystoimintaa, harrastuksia sekä vapaaehtoistyötä ja haastatteli toimintaan osallistuvia. Tutkimuksen tuloksena valmistui tietokirja Kolmas elämä – Aktiiviset eläkeikäiset kaupungissa (Gaudeamus 2010).

Ikääntyvässä Suomessa eläkeikäisten elämäntavoilla on jatkuvasti kasvava merkitys. ”Kun Suomi ikääntyy ja suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle, on tarpeen katsoa tarkemmin, mitä eläkkeellä tehdään ja mikä tämän tekemisen merkitys on yhteiskunnassa ja eläkeikäisille itselleen”, toteaa Haarni. Myös työikäisten on hyödyllistä perehtyä tarkemmin tämän kasvavan väestöryhmän elämään – kyseessä on omakin tulevaisuus.

Haarni noudatti eläkeikäisten aikatauluja, kulki heidän reittejään ja löysi tekemisen ja tapaamisen yhteisöjä, joilla oli suuri merkitys eläkeikäisille toiminnan ja kohtaamisen areenoina. Osallistumaan houkuttelee eläkeiässä moni seikka: toiminnan sisältö, yhteisö, vuorovaikutus, oman panoksen antamisesta syntyvä tyytyväisyys, oppiminen ja esimerkiksi osallistumisen tuoma päivärytmi. Eläkkeellä osallistutaan monin eri tavoin: vapaaehtoistoiminnan reunamilla toimintaa seuraillen, rivijäsenenä, toiminnan järjestäjänä tai vastuutehtävissä. Paikka vapaaehtoistoiminnan laajalta kentältä löytyy vähitellen, etsien ja kokeillen. Hyvinvoinnin takaamiseksi toimintaan osallistumisesta ei kuitenkaan haluta stressiä: kiireinen eläkeläisyys ei ole monenkaan tavoitteena.

Marja-Liisa Halko, Anne Mikkola ja Olli-Pekka Ruuskanen ovat toimittaneet uuden tietoteoksen Naiset, miehet ja talous (Gaudeamus 2010). Teoksessa tarkastellaan sitä, miten naiset ja miehet toimivat taloudessa ja miten talous ja tasa-arvo liittyvät toisiinsa.

”Talous on aina osa ihmisten ja yhteisöjen tapaa järjestää keskinäisiä suhteitaan”, toteavat Halko, Mikkola ja Ruuskanen. Talouteen liittyviä päätöksiä tehdään joka päivä esimerkiksi kaupan valintatiskillä, työpaikoilla ja äänestyskopissa. Naiset, miehet ja talous syventyy yksilön valintoihin, perheeseen ja työmarkkinoihin talouden ja sukupuolen näkökulmasta. Samalla teoksessa esitellään kansainvälistä tutkimusta taloustieteen eri aloilta sekä ajankohtaista tutkimustietoa suomalaisesta työ- ja perhe-elämästä.

Naiset, miehet ja talous tarkastelee myös yhteiskunnallisen kehityksen ja taloudellisen kasvun suhdetta. Onko naisten aseman parantaminen avain kehitykseen? Vai onko vain rikkailla mailla varaa tasa-arvoon? ”Talouden mekanismien ymmärtäminen auttaa esimerkiksi tekemään sellaisia poliittisia päätöksiä, joilla on toivottuja vaikutuksia naisten ja miesten asemaan”, kirjoittajat toteavat.

Dosentti Antti Teittisen toimittama tietoteos Pois laitoksista! Vammaiset ja hoivan politiikka (Gaudeamus 2010, Palmenia-sarja) on ilmestynyt. Teoksessa tutkitaan sitä, miten vammaisiksi luokiteltujen ihmisten kohtelu ja huolehtiminen on muuttunut 1900-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Samalla tarkastellaan sitä, miten syrjinnän ja sorron poliittiset teknologiat ovat limittyneet huolenpidon normistoon ja käytäntöihin.

”Näyttää siltä, että muutoksen suuntana on vammaisiin ja vammaisuuteen liittyvien laitosten ja muiden instituutioiden purkaminen, deinstitutionalisaatio”, sanoo Antti Teittinen.

”Laitoshoidon todellisuudessa palvelurutiinit saattavat täyttää laatustandardin vähimmäisvaateet hyvän ravinnon, vaatetuksen ja turvallisuuden osalta. Laitoksessa asuvan ihmisen elinympäristö ja hoitamisen rutiinit saattavat kuitenkin rajata ja jopa ehkäistä hänen oman tahtonsa toteutumista”, Teittinen huomauttaa.

Otteita teoksesta:

”Luokitusjärjestelmien maine harmaina ja ikävystyttävinä systeemeinä kätkee alleen sen, että ne ovat keskeisiä hallinnoinnin tekniikoita. Auttaessaan hallinnoimaan niiden kohteena olevia ihmisiä ne samalla luovat heitä.” (Sonja Miettinen, Vammaisuutta kuvaamassa. Maailman terveysjärjestön toimintakykyluokitukset vammaisuutta koskevan tiedon tuottamisen käytäntöinä.)

1700-luvulla Euroopassa koettiin kirjallinen kukoistuskausi, jolloin kehitettiin uudenlaisia kertomisen tapoja. Kertomuksia pidettiin oivana keinona maailman hahmottamiseen, mutta toisaalta tieteellisen maailmankatsomuksen vakiintuminen sai monet väheksymään romaaneja ja muita sepitteitä. 1700-luku oli myös satiirin kulta-aikaa, ja ajan julkaisut ovat täynnä muotokokeiluja, kielellisiä pelejä ja jopa räikeitä huijauksia. Näitä tehtiin kaupallisista syistä, sensuurin kiertämiseksi tai silkasta keksimisen ilosta. Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset (Gaudeamus 2010)

1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia avaa yleistajuisesti näitä aikakauden kirjalliselle kulttuurille tunnusomaisia ilmiöitä, käsityksiä ja toimintatapoja Jonathan Swiftistä Jane Austeniin. Se koostuu aakkosellisista hakusanoista sekä esseemuotoisista tekstianalyyseista ja katsauksista. Kirja onkin neljä teosta yksissä kansissa: tarkkuutta kaihtamaton yleisesitys, kriittinen tietosanakirja, tutkimus kertomuksellisen ajattelun muutoksesta sekä oppikirja, joka jättää lukijan ajattelulle tilaa.

1700-luvulla kirjallisuutta ei pidetty omana taiteenlajinaan. Tämä käsitys syntyi vasta 1800-luvulla, jolloin perinteisestä kirjallisuuden käsitteestä suljettiin ulos kaunopuheisuus ja suostuttelun tutkimus sekä historiallinen kerronta. Laajempana taustana kirjallisuuden eriytymiselle omaksi taiteenlajikseen on taiteiden irrottaminen tieteistä, taidoista ja moraalista. Se, että sanataiteen nimeksi tuli lopulta kirjallisuus eikä runous, kielii proosan ja etenkin romaanin noususta fiktion hallitsevaksi lajiksi.